Näkyvä minä versus haavakeskeinen minä

Näkyva mina versus haavakeskeinen mina
Joskus aitous ja näkyvänä olo saatetaan sekoittaa siihen, että jaetaan omista haavoista käsin. Yksilö itse voi hyvinkin uskoa, että tämä on nyt sitä aitoutta ja rehellisyyttä, kun ladon tiskiin kaikki elämäni kaltoinkohtelut ja kipeät kokemukset. Traumaan on voitu myös identifioitua – siitä onkin ovelasti tullut osa omaa persoonaa. Etenkin jos trauman käsittely on kesken, haavoista käsin jakaminen voi tapahtua kuin varkain ellei osaa riittävästi suojella itseään.

Taustalla voi olla hyvinkin vaikea menneisyys ja kipuileva sisäinen lapsi hakee huomiota keinolla millä hyvänsä. Väkivallan kierre jatkuu siten, että jakaessaan haavoistaan käsin asettaa samalla itsensä hyvin haavoittuvaiseen paikkaan. On eri asia jakaa aukinaisesta herkkyyden tilasta käsin kuin vereslihalla olevasta minuudesta käsin.

Haavakeskeinen minuus huutaa jatkuvasti “nähkää minut, huomatkaa minut, katsokaa minua”, sillä huomio on saatava hinnalla millä hyvänsä. Ja jos huutoon ei vastata, seurauksena voi olla kokemus “tiesin etten ikinä riitä, aina minut torjutaan”. Tästä seuraa ikävä noidankehä: mitä enemmän muut vetäytyvät sen kovempi on huomionhaku – epätoivoinen kaipuu yhteyteen. Jos ihmiset ympärillä eivät ole riittävän tietoisia tästä draamasta mikä on käynnissä, he saattavat herkästi tulla vedetyksi siihen mukaan ja ovat huomaamattaan ihmissuhdepelin nappuloita. Voimauttamisen sijaan he ruokkivatkin haavoja, ja pahimmassa tapauksessa myös sisäistä uhria.

Malja täyttyy hetkeksi, mutta nopeasti tunne haihtuu ja huomiota täytyy jälleen lähteä narkkaamaan. Usein tällaisen ihmisen läheisyydessä voi olla raskasta olla, sillä oli aihe mikä tahansa, hän saa aina siirrettyä huomion itseensä. Hän saattaa kysyä kuulumisia, mutta todellisuudessa hän ei ole kiinnostunut muiden asioista, vaan odottaa vain sitä, koska saa jälleen suunvuoron.

Työssäni Maria Akatemiassa, sekä omissa yksityissessioissani, kohtaan naisia, joilla voi olla taustalla hyvinkin vakavia traumoja. Etenkin, kun työskentelemme naisen väkivalta -teeman äärellä, väkivaltaa käyttävien naisten historiassa voi olla rajukin menneisyys väkivallan kokijoina. Suurin osa aggressiokysymyksissä yhteyttä ottavista asiakkaista on ihan tavallisia äitejä ja naisia, jotka ovat hukassa siinä mikä on tervettä aggressiota ja mikä tuhoavaa väkivaltaa.

Ei välttämättä edes ole tietoisuutta siitä, että aggressio ylipäätään voisi olla myönteinen asia. Rajat ovat hämärtyneet, eikä kukaan koskaan ole opettanut tunnetaitoja. Sitä, että kaikki ihmistunteet ovat ihan yhtä arvokkaita ja mitä enemmän joitain tunteita kieltää itseltään, sen enemmän ongelmia syntyy.

Hyvin usein asiakas kokee ettei saisi olla vihainen, ärtynyt, harmistunut, suuttunut tai raivoissaan. Nämä tunteet nähdään täysin väärinä ja ne on irrotettu itsestä. Ei siis ole ihme, että painekattila paukkuu jossain kohtaa yli. New age -skenessä näkee paljon passiivis-aggressiivisuutta. Pinnan alla kytee, kun ei ole ok näyttää tai ilmaista kiukkua. “Hyvä henkinen ihminen on aina harmoninen.” Paskan marjat! Hyvä henkinen ihminen on ennen kaikkea Ihminen. Sellainen, joka ei anna muiden määritellä sitä kuka on, vaan pitää oman voiman itsellään.

Eivät henkisyys ja ihmisyys ole toisiaan poissulkevia asioita, vaan pointtina on integroida ne. Ankkuroida sielu vahvemmin kehoon kokemalla ihmisyys mahdollisimman täydesti ja kokonaisvaltaisesti. Olemme ihmisiä – syystä. Olemme oppimassa ja kasvamassa.

Fakta on, että mitä enemmän kiellämme jotakin olennaista itsessämme sitä huonommin voimme. Katsotaan nyt vaikka tiuhaan tahtiin paljastuvia katolisen kirkon pedofiliaskandaaleja. Kun luonnollisena osana ihmisyyteen kuuluva seksuaalisuus on demonisoitu, seuraukset ovat vakavat. Eikä tukahduttamista seuraavaa pahaa oloa poista suitsukkeet, mantrat tai ave mariat.

Traumoihin ja draamaan on myös voitu kiinnittyä niin, että niistä on tullut olennainen osa itseä. Tämä ilmiö voi myös olla hankalasti tunnistettavissa, ja usein yksilö pitää kiinni kynsin ja hampain luomastaan identiteetistä. “Muut eivät vain kestä rehellisyyttäni ja sitä että olen oma, aito itseni”. Vaatii tarkkanäköisyyttä ja erottelukykyä tunnistaa mistä oikeasti on kyse, jottei joudu mukaan ihmissuhdepeleihin, joita haavoihin ja uhritarinaan kiinnittynyt henkilö herkästi voi pyörittää vaikkei sitä välttämättä myönnäkään – tämä ei nimittäin aina tapahdu tietoisesti.

Traumaan kiinnittynyt voi reagoida voimakkaastikin siihen, että hänelle asetetaan terveet, selkeät rajat, sillä se jälleen aktivoi hylätyksitulemisen kokemuksen, ja sisäisen lapsen haavat. Tällöin voi alkaa selän takana juoruilu, syyllistäminen, mykkäkoulu tai muu passiivis-aggressiivinen käytös. Oma kipu koetetaan nopeasti saada toisten kannettavaksi, jotta ei vain joudu kohtaamaan omaa tuskaansa, tai häpeää, ja ottamaan vastuuta omasta käytöksestään. Manipulointi ja ristiriitainen viestintä on varsin yleistä.

Koen, että esimerkiksi naisten piirit on lähtökohtaisesti hyvä idea. Naiset kokoontuvat yhteen jakamaan ja voimautumaan. Mutta tässä piilee sudenkuoppa – on oltava tarkkana, että piiristä ei muodostu uhritarinoiden boostausfoorumia tai juoruilukerhoa. Tällöin kyse on draamapiiristä, joka ei edesauta kenenkään voimautumista, vaan kiinnittää entistä vahvemmin haavoihin.

Näkyvänä olo vaatii sitä, että uskaltaa antaa itselleen luvan tulla näkyväksi. Kantaa vastuun itsestään, valinnoistaan, omista tunteistaan – koko elämänpolustaan. Omasta historiastaan ja kokemuksistaan. Näkyvänä olo ei pohjaudu peleille, huomionhakuisuudelle tai tarpeelle miellyttää. Näkyvänä olo vaatii rohkeutta siksi, että se haastaa meidät olemaan auki. Herkkiä ja haavoittuvia sekä myös tarpeen vaatiessa hyvinkin jämäköitä, ja rajatietoisia. Tämä ei ole aina kivaa, ja ihan taatusti herättää muissa erilaisia reaktioita. Kuitenkin vain siten pysymme uskollisina itsellemme ja pidämme oman voimamme.

Kun olemme todella näkyviä meillä ei ole tarvetta pelata ihmissuhdepelejä, kiinnittyä draamaan, menneisyyden traumoihin tai hakea huomiota. Me vain olemme ja säteilemme omaa valoamme, varjojamme syleillen. Vaikka tämä ei ole helppoa, on se ehdottomasti treenaamisen arvoista, sillä se vahvistaa siltaa sydämestä sydämeen.

Näin voimme entistä paremmin olla yhteydessä toisiimme sisimmästämme käsin – emme haavoistamme käsin.