Erilainen hevosnainen

“Mitä näet tässä kuvassa?” Se oli hauska leikki, jota lapsena leikin mummoni kanssa. Mummo kysyi, minä vastasin ja sitten vaihdettiin. Mummo oli hyvin intuitiivinen ja taiteellinen, ja siksi viihdyin hänen kanssaan hyvin. Samaa leikkiä leikin tahtomattani nyt aikuisena, kun katson esimerkiksi facebookissa kuvaa hevosesta ratsastaja selässään. Joskus näen kuvassa hevosen, joka on kyllästynyt täyttämään ihmisen toiveita. On montaa eri valmentajaa, ja valmennusta, hienot varusteet, viimeisen päälle sitä ja tuota kuntoutusmetodia. Lukujärjestys viikon liki jokaiselle päivälle. Kuvissa poseeraa hymyilevä ratsastaja selässä. Kuva kerää tykkäyksiä ja sydämiä. Ihastuneita kommentteja. Taas toivoisin olevani kuten muut. Että kerrankin voisin laittaa sydämen ja hehkuttaa kuvan ihanaa tunnelmaa. Mutta ei. En vain voi. Olen se tylsä tyyppi, joka aistii “liikaa”.

Katseeni kiinnittyy ensin hevoseen ja vasta sitten ihmiseen. Hevosesta huokuu väsyminen elämään ja hämmennys miljoonasta erilaisesta valmentajasta ja menetelmästä. Näen surua. Enkä vain näe, vaan tunnen sen omassa sydämessäni puristuksena. Tunnen kuinka hevonen kaipaa ihmiseltä läsnäoloa, rauhaa, aitoa kohtaamista. Hevosen kysymys ihmiselle on: “koska näet Minut?” Näen ihmisen, joka koettaa kontrolloida kaikkea ja sitä kautta jäsentää elämäänsä. Kaiken tulee olla täydellistä, ja jotta illuusio vain ei särkyisi, kontrolloimalla ihminen koettaa jotenkin pitää kaikkea kasassa, etenkin itseään. Hän käyttää valtavasti aikaa huolehtimiseen, mutta ei ymmärrä, miten se vaikuttaa hevoseen. Hän miettii hevosen hyvinvointia lähes jatkuvasti eikä tiedosta, että todellisuudessa se lisää hevosen pahoinvointia. Näen hyvän intention, tarkoitus ei taatusti ole tuottaa hevoselle kärsimystä, päin vastoin. Mutta hyvä intentio ei aina valitettavasti riitä.

Tunnen kuinka hevonen imee itseensä ihmisen jatkuvaa huolienergiaa ja kierre on valmis. Aina on jotakin vialla, ja vaikka ei olisikaan, pian on, sillä väistämätön laki on, että se mihin keskittyy vahvistuu. Ja sitten ihmetellään, kun hevonen on taas kipeä. Näillä hevosilla yleensä on aina jotakin. Niin kauan, kunnes ihminen havahtuu pyytämään apua itselleen. Hevosta voidaan toki hoitaa, mutta jos ihminen itse ei tiedosta omia kipupisteitään, ja hae tukea, pelkkä hevosen hoitaminen ei ratkaise ydinongelmaa, vaan on enemmänkin laastari. Siksi pidän tärkeänä, että sekä ihmistä että hevosta tuetaan. Mutta ihmisen täytyy itse ensin toki tiedostaa, että kaipaa tukea.

Tunnen valtavan painolastin ihmisen harteilla ja panssarin sydämen ympärillä. Paljon käsittelemättömiä tunteita, pakenemista suorittamiseen. Surua, joka peittyy hymyn taa. Pelkoa, että joku näkee tarkoin rakennetun suojuksen taakse, ja samanaikaisesti valtava halu tulla nähdyksi omana itsenään, muttei työkaluja eikä kenties vielä valmiutta kohdata sitä kaikkea mitä aidosti näkyväksi tulemiseen liittyisi. Näen häpeää, syyllisyyttä, tyytymättömyyttä – asioita, joita ihminen ei kenties ole koskaan myöntänyt edes itselleen. Hänen elämänsä on aikataulutettua selviytymistaistelua. Hevonen lahjomattomana peilinä peilaa suoraan ihmisen omaa tilaa. Koska hän on valmis katsomaan itseään ja hevosta rehellisesti? Jälleen tunnen nähneeni ja aistineeni liikaa. Miksi en vain voisi olla kuten muut? Miten helppoa olisi vaan tykkäillä ja klikkailla sydämiä.

En tarkoita, että aina näen kuvissa jotakin mistä en pidä, mutta valitettavan usein näen hevosen, jota ei aidosti nähdä eikä kuulla. Ja ihmisen, joka ei syystä tai toisesta kykene olemaan yhteydessä itseensä eikä näin ollen luonnollisesti hevoseenkaan. Sen kuitenkin tulisi olla ihan ensimmäinen palanen, joka tulisi rakentaa ennen mitään muuta. Ennen kuin varsinaisesti teemme hevosen kanssa mitään saati että nousemme selkään. Ja koen, että varmasti tulee vielä aika, kun hevosten selkään ei nousta enää lainkaan, vaan kummastellaan, että näin ylipäätään on joskus tehty. 

Ja nytkin, jos valitsemme nousta selkään (jos se hevoselle aidosti on ok) koen, että varsinaiseen tutustumisvaiheeseen tulisi käyttää runsaasti aikaa. Ei muutamaa tuntia vaan kymmeniä. Satoja. Tuhansia. Mutta ei minuutteja. Minulle on absurdi ajatus, että voisimme sanoa tietävämme mitä hevonen toivoo yhteistyöltämme samalla, kun nousemme meille täysin vieraan hevosen selkään. Se tuntuu minulle myös nykyisin hyvin epäkunnioittavalta hevosta kohtaan. 

Miksi emme voisi käyttää tutustumiseen, aidon yhteyden luomiseen, läsnäoloon, hiljentymiseen, ja kuuntelemiseen aikaa? Eikö luottamussuhteen luominen kuitenkin ole se juttu? Vastaus on monesti se, että se on pelottavaa. Emme ole tottuneet siihen. Se vaatii meiltä totaalista irrottamista vanhoista tavoista, odotuksista. Se vaatii meiltä ihan oikeasti pysähtymistä olennaisen äärelle, olemisen tilaan. Se vaatii totaalista hiljentymistä. Antautumista hetkelle. Se vaatii meitä kuuntelemaan herkästi mitä meissä ja hevosessa tapahtuu. Ja mikä pelottavinta, se vaatii meitä katsomaan rehellisesti peiliin. Mitä hevonen kertoo meille meistä tässä ja nyt? Emme aina haluaisi kuulla, joten suljemme itsemme todelliselta yhteydeltä. Onneksi myös uudenlainen kuuntelevampi tapa olla hevosten kanssa yleistyy jatkuvasti. 

Ahdistus on minulle myös impulssi, sytyke. Nousee tarve luoda – kirjoittaa tai maalata. Kuten viisas elämänkumppanini Mikael sanoi, kun tuskailin hänelle taas kerran tilannetta ja itkin erilaisuuttani: “Ajattele, että nämä kuvat tuodaan eteesi syystä. Koska ne aiheuttavat sinulle noin isoja tunteita, on kyse isoista asioista. Olet selkeästi oleellisen äärellä. Tärkeiden asioiden äärellä. Jos et aika ajoin näkisi näitä kuvia, saattaisit unohtaa miksi lahjojasi tarvitaan täällä, tässä ajassa. Sinä olet erilainen, sillä sinun kuuluukin olla”. Nuo sanat saivat minut ajattelemaan. Vaikka välillä herkkyyteni ja selvänäköisyyteni kanssa on hyvinkin raskasta elää, on se myös lahja. Tiedän, että minun täytyy välillä olla se tylsä tyyppi. Erilainen hevosnainen. Ihan itseni takia. Ja ennen kaikkea – hevosten sekä heidän ihmistensä takia.

Vielä lopuksi yksi ajatus: mitä jos kohtelisimme hevosia kuten toivomme itseämme kohdeltavan? Ei inhimillistäen, vaan kunnioittavasti. Hevosen lajityypilliset tarpeet huomioiden. Tuskin pitäisimme tällöin liikkumaan luotuja eläimiä karsinoissa ja neliönmallisissa tarhoissa? Mitä jos tutustuisimme hevoseen, tuohon herkkään, intuitiiviseen eläimeen entistä syvällisemmin. Uskaltautuisimme kohtaamaan itsemme hevosten tuella. Mitä se voisikaan avata elämäämme?