Kuka tahansa meistä

Väkivaltaa käyttänyt nainen voi olla aivan tavallinen nainen, kuka tahansa meistä. Äiti, tytär, puoliso, sisar, ystävä. Hän, joka käy töissä, on koulutettu, ja ulkopuolisten silmissä hyvin pärjäävä. Hän, joka lukee lapselle iltasadun ja hoitaa kotia. Juuri hän voi olla se, joka suuttuessaan repii lastaan, raivoaa kumppanilleen tai on väkivaltainen itseään kohtaan – puhuu itselleen jatkuvasti negatiivisesti tai kärsii syömishäiriöstä. Hän, tavallinen nainen.

Saatamme herkästi etäännyttää itsemme väkivallan teemasta. “Ei tämä minua koske, nehän on niitä vankilassa istuvia naisia – niitä pahoja ihmisiä”. Väkivalta saatetaan linkittää alamaailmaan ja rikollisuuteen, ja mieltää puhtaasti fyysiseksi. Kuitenkin väkivallan ilmenemismuodot ovat moninaiset ja potentiaali väkivaltaan asuu meissä kaikissa. Ihmisyyteemme kuuluu sekä valot että varjot. Mitä paremmin olemme sinut varjojemme kanssa, ne eivät pääse kasvamaan itseämme isommiksi.

Naisen väkivaltaisuus on edelleen tabu yhteiskunnassamme. Siitä ei saisi puhua. Ja kuitenkin vain puhumalla, tuomalla asioita näkyviksi voimme murtaa tabuja. Asiakastyössäni kohtaan jatkuvasti naisia, joita yhdistää samantyyppiset teemat väkivaltaisen käytöksen takana. Kiltin tytön kasvatusmalli, uhriutuminen, riittämättömyyden, arvottomuuden, näkymättömyyden ja yksinäisyyden tunteet, uupumus, ja ylikuormitus arjessa. Ohitetuksi- ja mitätöidyksi tulemisen kokemukset. Epäsuora tunne- ja tarveilmaisu. Suorittaminen ja pärjääminen, häpeä ja syyllisyys. Teemoja, jotka ovat tuttuja meille kaikille, tavalla tai toisella.

Hyvin tyypillisesti asiakasnaiset kuvaavat myös sitä, kuinka heiltä puuttuu terve yhteys aggressioon. Ajatus tuntuu heistä suorastaan absurdilta – voiko aggressio todella toimia hyvän palveluksessa? On vaikeaa hahmottaa aggression roolia rakentavana elämänvoimana, kun kaikki kokemukset ovat niitä, joissa viha on kääntynyt väkivallaksi kylväen vain tuhoa ympärilleen. Jotta säästyisi aggression tuhoavilta voimilta, nainen on päättänyt leikata aggression täysin pois elämästään. Kokemus on, että ei saa suuttua, ärsyyntyä tai harmistua – olla lainkaan vihainen, sillä muuten tapahtuu jotakin pahaa.

Luonnollista on, että sisäinen painekattila alkaa vähitellen paisua, kun aggressiolle ei ole lainkaan olemassa rakentavaa ulospääsyä. Tämä luo entistä enemmän hämmennystä. “Olen valinnut, että elämässäni ei ole lainkaan vihaa, joten miksi väkivalta silti luikertelee elämääni?” Kun vyyhtiä aletaan purkaa osiin sieltä voi löytyä monentyyppistä väkivaltaisuutta, kuten vallankäyttöä, mykkäkoulua, passiivisaggressiivisuutta, manipulointia, ja muita ihmissuhdepelien muotoja, sekä itselle vaikeiden tunteiden kieltämistä.

Nämä ilmiöt voivat myös olla vaikeasti tunnistettavissa – jos jokin asia on normalisoitunut omassa arjessa (esimerkiksi parisuhteen dynamiikka), ei sitä edes miellä väkivallaksi. Tämä on myös laajempi, ilmiötasoinen asia. On tärkeää pohtia, kuinka väkivalta näyttäytyy yhteiskuntamme rakenteissa, ja kuinka voimme tähän vaikuttaa.

Väkivalta ei lopu vaikenemalla. Siksi avoin, rakentava keskustelu aiheesta on ensiarvoisen tärkeää. Me jokainen omalta osaltamme voimme olla murtamassa tabua. Työssämme kulkee jatkuvasti mukana ajatus: “ihminen hyväksytään, väkivaltaa ei.” Lauseessa kiteytyy kauniisti se, kuinka tärkeää on aina nähdä ihminen tilanteesta tai taustasta riippumatta. Jokaisessa meissä elää potentiaali kasvuun ja muutokseen. Sitä on arvokasta vaalia.

– Tämä kirjoittamani teksti on julkaistu myös Maria Akatemian sivuilla