Naisen väkivalta hevosmaailmassa, osa 1

Olen monesti pohtinut, kuinka se oikein tapahtui. Miten talleista tuli meidän naisten tuhoavan aggression pelikenttiä? Oman näkemykseni mukaan tallit nimittäin ovat valitettavan usein paikkoja, joissa naisen väkivalta on normalisoitunut hyväksytyksi osaksi toimintakulttuuria. Erityisen valitettavaa se on – ei vain ihmisten vuoksi, vaan myös hevosten vuoksi. Nämä herkät ja viisaat eläimet joutuvat asumaan raskaassa, kuormittavassa tunneilmapiirissä, ja olen aivan varma, että tällä on seurauksensa hevosten hyvinvointiin, kuten myös meidän ihmisten hyvinvointiin. Tunteet ja energiat tarttuvat.

Oman havaintoni mukaan talleilla naisen väkivalta näyttäytyy usein naisten välillä passiivis-aggressiivisuutena, joka on naisille tyypillinen aggression ilmaisun muoto. Esimerkiksi ihmissuhdepeleinä; pahan puhumisena selän takana, mustamaalaamisena, manipulointina, vallankäyttönä, leiriytymisenä, kontrollointina, jopa kiusaamisena, sekä suorana väkivaltaisena käytöksenä hevosta kohtaan; fyysisenä sekä henkisenä väkivaltana – alistamisena, hevosen mitätöimisenä, epäreiluina vaatimuksina, fyysisenä rankaisuna, kuten riimusta nykimisenä, kurittamisena, toinen toistaan kovempien otteiden ja välineiden käyttämisenä, liiallisena kovuutena ja paineistamisena. sekä tapoina pakottaa hevonen liikkumaan tavalla ja muodoissa, jotka vaurioittavat hevosta pahimmillaan pysyvästi. Sanonta “kun taidot loppuvat, väkivalta alkaa” on surullisen osuva. Tosin itse ehkä muokkaisin sitä näin “kun tunnetaidot loppuvat, väkivalta alkaa”.

Yhteys omiin tunteisiimme on valitettavan usein poikki. Emme välttämättä edes tunnista tunteitamme, elämämme on äärettömän stressaavaa ja kuormittavaa – meillä on jatkuva kiire ja paine. Sydämemme ympärillä on muuri, jonka olemme jossain kohtaa elämäämme rakentaneet suojaksemme. Surullista kyllä, tämä muuri ei suojaa, vaan etäännyttää meitä todellisesta itsestämme sekä muista. Etenkin hevosesta, joka pyrkii aina sydänyhteyteen, kun sillä vain on siihen mahdollisuus.

Talleilla valitettavana trendinä on ollut kovuuden ihannointi – sosiaalista hyväksyntää nauttivat ne, jotka väkivallan keinoin laittavat hevosen kuriin. On heikkoa olla pehmeä ja lempeä. Itse ajattelen, että suurinta rohkeutta on uskaltaa näyttää herkkyytensä. Olemme naisina oppineet peittämään feminiinisen voimamme, sillä sitä on kautta aikojen häpäisty ja painettu alas – määritelty heikkoudeksi. Vain siksi, että sitä on pelätty niin paljon. Olemme kuvitelleet, että mitä maskuliinisempia olemme sitä uskottavampia olemme. Meistä on tullut miehiä miesten maailmassa, ja tällä tarkoitan vanhanaikaista jyräävää, puskevaa, pehmeyttään häpeävää maskuliinivoimaa. 

Lempeys tai herkkyys ei tarkoita rajattomuutta tai sitä, että meiltä puuttuu jämäkkyys. Se on sisäistä viisautta ja voimaa. Kaikki me osaamme piiloutua kovan kuoren taakse, se ei ole vaikeaa. Vaikeaa on uskaltaa olla erilainen, avoimesti herkkä, etenkin sosiaalisen paineen alla. Jung sanoo, että ihminen ryhmäytyy persoonansa kustannuksella. Allekirjoitan väittämän täysin. Se, kuka rohkenee olla eri mieltä, tuoda esiin valtavirrasta poikkeavia näkemyksiä etenkin hevosmaailmassa, on helposti vaarassa joutua lynkatuksi, pilkatuksi ja sosiaalisesti eristetyksi. Vaatii meiltä jokaiselta suurta rohkeutta seistä itsemme ja hevosemme puolella omaa totuutta kunnioittaen, vaikka muut sanoisivat mitä. 

Hevonen haastaa meitä ihmisiä astumaan vahvemmin herkkyytemme voimaan, sillä herkkyys on kieli, jota hevoset puhuvat ja ymmärtävät.