Naisen väkivalta hevosmaailmassa, osa 2

Naisen aggressio on edelleen meillä ja maailmalla tabu, eikä äitimyytti ole juuri edesauttanut asiaa. Naisen kuuluisi olla loputtoman lempeä ja alati harmoninen. Nainen ei saisi olla vihainen, sillä muuten hän on vaikea ja ikävä ihminen. Kun nainen laittaa rajat, hän on hankala ja myötätunnoton. Kun mies toimii samoin, hänet määritellään jämäkäksi. Olemme naisina oppineet joustamaan, miellyttämään ja myötäilemään. Olemaan “hyviä” ihmisiä. Todelliset mielipiteemmekin monesti kätkemme, jotta meitä ei vain tulkita väärin tai jotta emme vain aiheuta mielipahaa tai reaktioita muissa. Vaikenemme ja nielemme oman totuutemme, jotta tulisimme hyväksytyiksi.

Valitettavan usein emme ole yhteydessä terveeseen aggressioomme, sillä emme välttämättä edes tiedä mitä se tarkoittaa. Ei siis ihme, että sisäinen paine kasvaa jossakin kohtaa sietämättömäksi ja patoutunut, kielletty vihan tunne kääntyy laadultaan tuhoavaksi – joko itseämme tai muita kohtaan.

Terve aggressio ei ole kovuutta, tai satuttavaa tuhovoimaa, vaan jämäkkyyttä. Tarvitsemme sitä itsemme ja meille tärkeiden asioiden & arvojen puolella seisomiseen. Tarvitsemme sitä ilmentämään omia tarpeitamme, piirtämään rajamme. Se on sydämen rohkeutta, sisäistä voimaa. Dynaamista elämänvoimaa ja sisua. Ilman tervettä aggressiota lamaannumme ja masennumme. Asetamme itsemme aina viimekseksi, ja ylitsemme voi kävellä kuka vaan. Sanomme aina joojoo, vaikka emme haluaisikaan.

Tallit ovat olleet niitä harvoja paikkoja, joissa tytöt ja naiset ovat saaneet näyttää aggressionsa hyväksytysti. Surullista vain on, että olemme oppineet käyttämään tallilla nimenomaan tuhoavan aggression muotoja – niin fyysisiä kuin henkisiä. Epärakentava vuorovaikutus on myös ikään kuin kuulunut tallikulttuuriin – sekä meidän naisten välillä että meidän ja hevosen välillä. Hevosista ikävään ja mitätöivään sävyyn puhuminen on ollut jopa ihailtua “se nyt on tommonen laiska paska, pitäisi varmaan tuokin panna makkaraksi…” Ja sitten nauretaan päälle. Puhumattakaan siitä, kuinka naisina kohtelemme toisiamme.

Hevoset herkkinä, viisaina eläiminä kyllä aistivat ja ymmärtävät mitä ja millä sävyllä heille ja heistä puhumme. Surullista on, että hevoset joutuvat terapeuteiksi tahtomattaan – kantamaan meidän naisten pahoinvointia, josta emme itse suostu kantamaan vastuuta.

Väkivalta voi kohdistua itseen, toiseen ihmiseen tai eläimeen, mutta väkivaltaisen käytöksen juurisyyt ovat oman havaintoni mukaan yllättävän samankaltaisia. Esimerkiksi kiltin tytön kasvatusmalli, uhriutuminen, riittämättömyyden, arvottomuuden, näkymättömyyden ja yksinäisyyden tunteet, uupumus, ja ylikuormitus arjessa. Ohitetuksi- ja mitätöidyksi tulemisen kokemukset, patoutuneet tunteet. Epäsuora tunne- ja tarveilmaisu. Suorittaminen, perfektionismi ja pärjääminen, häpeä ja syyllisyys, omakohtaiset väkivaltakokemukset. Teemoja, jotka ovat tuttuja meille kaikille, tavalla tai toisella.

Meidän ihmisten väliset epärakentavat dynamiikat talliympäristössä vaikuttavat hevoseen ja meihin. Hevonen lukee meitä aina pintaa syvemmältä. Hevonen näkee kaiken sen mitä koetamme peittää tai piilottaa. Hevonen näkee Meidät. Hevonen aistii energiamme ja tunnetilammme nanosekunnissa. Vuorovaikutus meidän ja hevosen välillä alkaa jo ennen kuin tiedostamme sen alkavan. Hevonen myös aina kertoo meille, joten meidän vastuullamme on herkistyä kuuntelemaan, jotta hevosen ei tarvitse huutaa. Jos emme ole läsnä hevoselle, viestit menevät ohi, ja kun hevonen sitten koettaa kertoa vähän kovempaa, pahimmillaan rankaisemme hevosta tästä. Luottamussuhde hevosen kanssa alkaa pikkuhiljaa kärsiä ellemme hio vuorovaikutustaitojamme.

Joskus hevoset luovuttavat, jos he eivät kertakaikkiaan tule nähdyiksi ja kuulluiksi. Opitun avuttomuuden tila on vain yksi surullinen esimerkki tästä. Hevonen kyllä liikkuu, mutta autopilotilla – ketään ei ole kotona, on kuin valot olisi sammutettu. Erityisen surullista on, että varsin usein juuri näistä hevosista sanotaan, että “se on tosi kiltti”. Omat hälytyskelloni soivat aina tällaisen väittämän äärellä. Mitä kiltteydellä oikeasti tarkoitetaan?

Todellisuudessa alla voi olla valtava määrä pettymystä ja epäluottamusta ihmiseen, patoutuneita tunteita ja kokemuksia siitä, ettei ole lainkaan tullut ymmärretyksi. Hevonen ei ehkä myöskään enää uskalla kertoa, jos sitä on riittävästi väkivalloin alistettu. Turhan usein hevonen määritellään vihaiseksi pysähtymättä yhtään kysymyksen äärelle, “miksi?” Oman näkemykseni mukaan hevosella on aina syy käytökseensä. Meidän ihmisten vastuulla on kysyä – myös niitä vaikeita kysymyksiä, joita kenties kukaan ei aiemmin ole esittänyt – sekä opetella aidosti kuuntelemaan määrittelyjen ja leimojen sijasta. Varsin usein taustalla on jonkinlaista kipua – henkistä, fyysistä tai sekä että. Itse toivon, että kiltteyden sijaan arvostaisimme hevosessa sitä, että se on oma itsensä, että se uskaltaa kertoa meille.

Hevosen hankalaksi määritellyn käytöksen takana on monesti ihan samanlaisia juurisyitä kuin meidän ihmisten väkivaltakäyttäytymisen takana: kipua, tunteiden patoutumista kehoon, kokemusta siitä ettei ole nähty, kuultu ja arvostettu sellaisena kuin on, sekä oman historian painolastia. Kun hevonen ei tule kuulluksi ja kohdatuksi, se voi alkaa vähitellen kehittää erilaisia epärakentavia toimintamalleja ja käytöshäiriöitä, sekä ihan fyysisiä oireita.

Yhtenä esimerkkinä on negatiivinen huomio. Jos hevonen ei muuten ole tottunut saamaan huomiotamme voi jopa olla palkitsevampaa saada “huutia”, kuin jäädä näkymättömäksi. Näin me ihmisetkin saatamme jäädä väkivaltaiseen suhteeseen – tulemme nähdyiksi väkivaltadynamiikan kautta. Kierolla tavalla tämä mekanismi saattaa pitää meitä pitkäänkin otteessaan. Hevonen vain ei edes voi valita – se ei voi sanoa, että “nyt riittää”, ja vaihtaa omistajaa tai tallia.

Toivon, että näkisimme arvon kumppanuudessa ja siinä, että hevonen toimii oppaana omaan ihmisyyteemme, auttaa meitä yhdistymään paremmin tunteisiimme ja herkkyyteeme, kun vain olemme itse valmiita ottamaan tämän kallisarvoisen lahjan vastaan. Että hevonen voisi olla arvokas ilman, että sen täytyy ansaita rakkautemme jollakin tavoin; olla menestyvä ratsu, ravuri, laukkahevonen tai terapiahevonen.

Miten olisi näiden termien sijaan: kumppani, opettaja, mentori, ystävä? Sitähän me ihmisetkin syvimmiltään toivomme – että meitä rakastetaan ja meidät nähdään juuri sellaisina kuin olemme ilman, että meidän täytyy tehdä jotakin riittääksemme, ansaitaksemme oikeutuksen olemassaolollemme.

Välillä voi olla hyvä pysähtyä rehellisesti seuraavien kysymysten äärelle: Mitä mahdollisesti koetan hevoseni avulla todistaa itselleni tai muille? Mitä tapahtuisi, jos en enää ratsastaisi / jos hevosellani ei voisi ratsastaa? Olisiko hevosella edelleen paikka sydämessäni? Millä muilla tavoin voisimme jakaa yhteistä elämänpolkua? Miksi ylipäätään ajan / ratsastan? Onko hevonen olemassa vain minun tavoitteitani varten?

Jotta luottamus meidän ja tämän viisaan olennon välillä voi syventyä meidän on tultava tietoisiksi omista toimintamalleistamme, otettava vastuu tunteistamme ja siitä mitä meissä tapahtuu. Alettava tutustua itseemme paremmin. Oltava ehdottoman rehellisiä itsellemme, toisillemme ja hevoselle, vaikka se olisi kuinka vaikeaa tahansa.

Ilman avoimuutta, arvostavaa vuorovaikutusta ja kunnioittavaa toimintakulttuuria ei ole olemassa aitoa luottamusta eikä turvaa. Ja uskon, että sitä meistä jokainen kuitenkin sisimmässään kaipaa.