Naisen väkivalta hevosmaailmassa, osa 3

Oma havaintoni on, että häpeä on vahvasti linkissä väkivallan mekanismeihin. Häpeästä on saattanut jopa kasvaa osa identiteettiä, jonka vuoksi myös kynnys ottaa asiaa puheeksi tai hakea tukea omaan tilanteeseen kasvaa. Ajattelen, että väkivalta on suojus, eräänlainen kovuuden muuri, jonka takana saatamme piilotella. Ajatuskin siitä, että joku näkisi sisimpäämme, näkisi pahan olomme voi olla sietämätön. Pelko siitä, että meitä ei hyväksytä sellaisena kuin olemme voi olla valtava.

Joskus väkivalta on normalisoitunut niin luonnolliseksi osaksi elämää, ettemme edes tiedosta tarvitsevamme apua. Saatamme kokea, että jatkuva raivoaminen, hermostuminen, huutaminen, “kilahtaminen”, tai tavaroiden paiskominen kuuluvat omaan luonteeseen, ovat temperamenttipiirre. Omassa käytöksessä ei välttämättä nähdä ongelmaa ennen kuin paine kasvaa sietämättömäksi – käymme vaikkapa ihan fyysisesti käsiksi läheiseen ihmiseen tai eläimeen. Väkivallan käyttö on monesti hätähuuto.

Kun puhumme väkivaltaa käyttävästä naisesta saatamme ajatella, että kyse on vain niistä naisista, jotka istuvat vankilassa. Näin ei kuitenkaan ole. Meissä jokaisessa asuu potentiaali väkivaltaiseen käytökseen. Meissä jokaisessa on pimeä puoli. Mitä paremmin tulemme sinuiksi oman pimeytemme kanssa, se ei pidä meitä otteessaan eikä ryöpsähtele tuhoavasti, vaan pimeydestä tulee luonteva osa omaa valovoimaisuuttamme – todellista itseämme.

Mitä paremmin otamme vastuun tunteistamme sitä paremmin voimme. Tällöin tunteet virtaavat kehossamme ja ovat käytössä rakentavana elämänvoimana. Kun annamme itsemme tuntea maksimaalisesti surun, epätoivon ja vihan tunteet, myös ilon, riemun ja inspiraation tunteet virtaavat meissä voimakkaammin. Kiltin tytön kasvatusmalli kasvattaa tunteistaan ja tarpeistaan etääntyneitä joojoo-naisia. Siksi itse peräänkuulutan hyvää tuhmuutta! Eli sitä, että annamme itsellemme luvan olla vihaisia, ja opettelemme ilmaisemaan ajoissa miltä meistä tuntuu ja mitä tarvitsemme.

Itse tunne ei koskaan vahingoita ketään, vaan toiminta, joka mahdollisesti seuraa tunnetta ja on laadultaan tuhoavaa. Monesti niputamme yhteen tunteen ja toiminnan, ja tämä on ongelma. Ajattelemme, että emme saa olla vihaisia, koska viha satuttaa emmekä tiedosta, että leikkaamalla normaalin ihmisyyteemme kuuluvan tunteen elämästämme pois sisäinen paine vähitellen kasvaa ja kynnys väkivallan käyttöön madaltuu.

Kenties menneisyydessämme on tapahtunut jotakin, joka on saanut meidät ajattelemaan, että emme kertakaikkiaan saa olla vihaisia – esimerkiksi isän tai ex-kumppanin vihan tunnetta on seurannut väkivaltaiset teot, joten tunteen ja toiminnan välissä on mielessämme edelleen yhtä suuri kuin -merkki. Varsin usein väkivaltaa käyttävä nainen on jossakin kohtaa elämäänsä ollut väkivallan kokija, tavalla tai toisella.

Olemme sielullinen, psykofyysinen kokonaisuus, jota ei myöskään ole luotu tähän nykyajan epäterveeseen suorittamisen kulttuuriin, jossa tunteet on sivuutettu järjen ja logiikan tieltä. Ei sillä, että rationaalisessa ajattelussa olisi mitään vikaa, mutta hankaluus tulee siinä, että elämme mielivaltaisessa maailmassa; mielestä on tullut se, joka päättää kaikesta. Kaikki pyritään älyllistämään, ja mielemme on usein ylikierroksilla. Jatkuva ylivireystila myös herkemmin altistaa väkivallan käytölle, kun yhteys kehoon on poikki.

Mitä kauemmaksi etäännymme tunteistamme, kehomme ja sydämemme viisaudesta, herkkyydestämme ja haavoittuvuudestamme sitä kauemmaksi etäännymme myös hevosesta.

Joskus suurinta viisautta on laskeutua ei-tietämisen tilaan, ja kuunnella sydämellä. Tällöin kuulemme paremmin myös mitä hevosemme meille kertoo. Ja mitä enemmän kuuntelemme sitä enemmän hevonen uskaltaa meille kertoa.

PS 3.11. tulossa voimauttava miniretriitti Hevonen oppaana Minuuteen, jossa tutkimme myös suhdetta omaan aggressioomme. Lue lisää: Lue lisää: https://www.horselistener.eu/retriitit/miniretriitti/